Luin hyvän kirjoituksen, joka käsitteli Rautavaaran onnettomuutta. Ajattelin vielä tänään, äitini kanssa puhelimessa puhuessa, että miten joku äiti voi tehdä lapsilleen niin kauhean tempun. Viedä lapsiltaan hengen. Karvat pystyssä kirjoitin nytkin tuon lauseen. Asiaa kuitenkin mielessä pyöriteltyäni, osaan ajatella sitä sen äidin kannalta. Teko oli anteeksiantamaton ja julma, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Äidillä kuitenkin täytyi olla jotain todella rankkaa mielen päällä, ei hän muuten olisi päätynyt noin epätoivoiseen ratkaisuun. Masennusta aivan varmasti oli taustalla, sekä todellisuus oli sillä hetkellä hämärä tälle äidille. Väsymystä? Yksinäisyyttä? Lastenhoidosta kuulemma olivat lasten isän kanssa riidelleet, kun nainen oli ennen onnettomuutta pysäyttänyt bussin.
http://kutri.net/blog/2014/10/ennen-kuin-tuomitset-lapset-tappaneen-aidin-lue-tama/
http://yle.fi/uutiset/rasanen_rautavaaran_onnettomuus_muistuttaa_perheiden_tukemisen_tarkeydesta/7554701
Miksei tällaisia tilanteita ennakoida? Miksei isä hakenut apua lastensa äidille, jos tiesi tämän olevan väsynyt tilanteeseen? Miksi naisten voimavarat yliarvioidaan jatkuvasti meidän yhteiskunnassa?
Itse olen ollut väsynyt jo yhden lapsen hoidosta. Neuvolassa sanotaan, että se on normaalia pienten lasten vanhemmille. En olisi selvinnyt ilman mieheni apua tänä vuonna, kun väsymys otti minusta vallan. Vaikka vain yksi lapsi meillä onkin. Lapsi sairastaa, sille tulee hampaita sekä yöheräämisiä on edellä mainituista syistä vieläkin. Mies on ne minun puolestani hoitanut jo monta kuukautta. En vain kykene elämään arkea, jos en ole saanut nukuttua.
Tytön ollessa pieni vauva minulle sanottiin, että äiti hoitaa lapsen öisin, koska isä käy töissä. Nyt kun olen koulussa, en vanhempainvapaalla, en pärjäisi mitenkään ilman yöunia. Jos minulla on takana pari huonosti nukuttua yötä, en saa unta enää ollenkaan. Unen saanti vaikeutuu, ja siitä tulee katkonaista. Yliväsyn. Kärsin yliväsymyksestä raskausaikana ja tytön pikkuvauva aikana. Silloin elin täysin sumussa, mutta en sentään kuvitellut ravistelevani vauvaa, tai muuta mitä olen lukenut väsyneiden äitien ajattelevan.
Itsetuhoiset ajatukset tulivat vasta sen jälkeen, kun tajusin olevani sairas. Kun myönsin masennuksen itselleni. Se oli helpottavaa, ja myös pelottavaa. Mutta avun pyytäminen silti venyi liian pitkälle.
Tutkikaa läheisiänne ja ystäviänne. Huomatkaa se väsymys. Tarjotkaa apua. Oikeasti, koska se pitää saada ajoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti