Minulla kesti ihan liian kauan tunnistaa itsestäni masennus. Pidin itseäni viallisena, ja ajattelin, että parempi vain kuolla pois. Ei minua mikään voi auttaa. Raskauden aikana minulle tehtiin masennustesti. Syytin hormoneja. Mikä siinä on, ettei ihminen voi myöntää tarvitsevansa apua? Miksi on pakko yrittää hammasta purren pärjätä? Miksei voi ottaa apua vastaan, ja näin helpottaa elämäänsä huomattavasti? Itse syytän tästä kasvatustani, ja temperamenttiani. Minulle on aina sanottu, että pitää pärjätä, eikä omista asioista saa puhua tuntemattomille. Pitää olla tarpeeksi vahva huolehtimaan itsestään. Myös oma ylpeyteni kieltää avun pyytämisen. En luota siihen, että joku osaisi auttaa minua. Tai en luottanut ennen kun petin itseni. Yritin vain poistaa ongelmani hävittämällä itseni kokonaan. Eihän syöpääkään selätetä hyppäämällä sillalta, tai ampumalla itseään. Silloin syöpä on voittanut kun ihminen luovuttaa. Samoin on masennuksen kanssa. Elä anna sen voittaa. Se on selätettävissä. Se saattaa uusia, mutta silloin tiedät mitä on vastassa ja miten toimia.
Epävakaa persoonallisuushäiriö ilmestyi elämääni puskasta. En vieläkään oikein osaa suhtautua siihen mitenkään. Tiedän vain, että se on syy siihen, että yksi sekunti olen hyvällä mielellä leikkimässä lapseni kanssa, ja toinen sekunti tuntuu, että maailma kaatuu niskaani, eikä mikään tunnu miltään. Tarkemmin kun miettii, olen ollu epävakaa koko ikäni. Olen lapsesta asti sättinyt itseäni huonosta käytöksestä, koska en ole hallinnut sitä. Ulospäin ihmiset tosin eivät ole ajatelleet minun käyttäytyvän huonosti, mutta itsestäni se tuntuu siltä, koska en hallitse käytöstäni. Olen niin impulsiivinen, enkä pysy itsekään perässä missä mennään. Ihmissuhteita luon helposti, ja tarvitsen sosiaalisuutta elääkseni. En suoraan sanottuna osaa olla yksin. Ristiriidassa sosiaalisuuteni kanssa on se, että en osaa luoda syviä ja pysyviä ihmissuhteita. Tai no, on minulla pitkäaikaisia ystäviä ja paljon kavereita, mutta syvemmät suhteet(kuten parisuhdekkin) kärsivät mielialojeni vaihtelusta. Minulle ei tuota erimiellisyyksien ilmaannuttua vaikeuksia lyödä suhdetta poikki. Olen hyvin tulenarka suuttuessani, ja muutun tunnekylmäksi. Mutta hyvin harvoin minulla on riitoja, inhoan riitelyä. Pakenen kuitenkin ihmissuhteista ristiriitojen ilmaannuttua, enkä osaa käsitellä negatiivisia tunteita. Onneksi olen työskennellyt tämän ongelmani kanssa. Nykyään osaan olla rauhallisempi, ja en koe niin ylitsepääsemätöntä suuttumusta. Masennuslääkkeet ovat tasoittaneet tunnetilojani.
Epävakaus oli syy siihen, miksi yritin tappaa itseni. Se oli yhtäkkinen, pakonomainen tunne. Ihan kuin elämäni olisi tulipalo, ja itsemurha olisi happimaski.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti