Suljettu

Sairaalassa sanoivat, että kun paskoo mustaa, hiili on kulkenut suoliston läpi. Ajattelin, että kaikea sitä pitää elämässä kokea. Varsinkin, kun olin tarkkailuosastolla samassa huoneessa ylimukavan mummon kanssa, ja huoneen vessa oli sänkyni vieressä. Painoin hoitajan kutsunappia mummon puolesta, kun hän oli saanu tarpeensa tehtyä, ja tarvitsi apua päästäkseen vessasta pois. Onneksi mummo oli huonokuuloinen, niin ei ollut niin kiusallista käydä paskomassa hiiltä.

Sairaalasta mies vei minut psykiatriseen sairaalaan. Menin vapaaehtoisesti, koska olin hieman hämilläni siitä, etten voinut kontrolloida itsemurha-ajatuksiani edellisenä päivänä. Vaikka minulla on lapsi... Mikä minä olen?? Olin sitä mieltä, että suljetulle kuulunkin. Ennen osastolle menoa oli tuloselvitys. Vai mikä haastattelu onkaan lääkärin kanssa. Ottivat minut tarkkailuun suljetulle.

Osasto oli todella kolkko, ja kylmät väreet selkärangassa kävelin vaisuna ovista sisään. Mitä jos joku käy kimppuun? Hoitaja sanoi, että eivät he minua sinne toisi, jos se olisi vaarallista. Kaikki muut "potilaat" olivat hirveän vanhoja! Yksi laahusti kuin puolikuollut käytävää edestakaisin. Ei ottanut katsekontaktia keneenkään. Menin huoneeseeni, ja sain kylmän vastaanoton noin 30 vuotiaalta raskaana olevalta pieneltä naiselta, jolla oli sotkuinen tukka eikä meikkiä. Myöhemmin hän kertoi, että hänellä oli skitsofrenia, ja oli osastolla pakosta. Hän ei saisi pitää mahassaan kasvavaa lasta. Kaksi edellistäkin oli huostaanotettu.

Juttelin ja tupakoin parin pappa-ikäisen miehen kanssa. He kertoivat tarinansa, mutta en oikein saanut puheesta selvää. Toisena päivänä näin kaksi nuorta tyttöä. He olivat tulleet myös vasta osastolle, eivätkä olleet poistuneet huoneestaan aiemmin. Eivät tosin olleet huonekavereita. Toinen näytti siltä, että olisi pilvessä. Se oli hänelle 8. kerta osastolla. Toinen tyttö oli todella mukava, ja myös ensimmäistä kertaa siellä. Hänestä tuli ystäväni. Hän oli myös masennuksen takia osastolla, kun ei vain jaksanut kotona enää. Itsemurhaa hän ei kuitenkaan ollut yrittänyt, miettinyt kyllä monesti.

Päivät meni hitaasti. Luin ensimmäisenä päivänä kirjan, toisena luin osaston lehtiä, kolmantena aloin hengata tyttöjen kanssa ja pelata pelejä. Mies toi minulle suklaata ja tupakkaa. Mies myös käytti tyttöä katsomassa minua. Kerrottiin, että äiti on hoidossa. Miksi en tunne koti-ikävää?? Miksi en kaipaa lastani?? Tuntui kuin tunteet olisivat kuolleet, ja valuneet hiilen mukana ulos minusta. En osannut sanoin kuvailla oloani. Olin kuin tyhjä kuori. Lääkäri sanoi, että näyttää siltä, että minulla olisi epävakaa persoonallisuus. En kuulemma pysy omien tunteiden, tai tunnetilojen perässä. Tai siis, en tunnista omia tunnemuksiani, enkä siksi osaa hallita niitä. Mietin, että miten ihmeessä olen pärjännyt tähän asti elämässäni näinkin hyvin. Miksi minulla on niin paljon kavereita? Miksi he pitävät minusta? Miten olen saanut pidettyä edes jonkulaisen järjestyksen elämässäni? Miksi minulla on maailman ihanin tytär, jolla on maailman paskin äiti? Osastolla olo sai kyllä todella miettimään elämää, ja tajuamaan että pohja on nyt koettu.

Lääkäri oli etäinen, mutta ihan mukava ja ymmärtäväinen. Hän pyysi minua opetuspotilaaksi. Sanoi, että olen niin kova puhumaan, että ottaisi minut mielellään haastateltavaksi lääkärikandien opetustilanteeseen. Puoli luokkaa kuulemma olisi paikalla. Minun omahoitaja vei minut aamulla klo 10 opetustilanteeseen. Lääkäri kertoi, että hän kysyisi minulta kysymyksiä, joiden perusteella kandien pitäisi osata kartoittaa mielenterveyspotilaan tilanne. Kun astuin huoneeseen, se oli täynnä nuoria lääkisopiskelijoita. Koko luokan oli pitänyt tulla paikalle, koska toinen "esimerkki potilas" oli perunnut tulonsa. Toivoin, ettei kukaan tuntisi minua. En uskaltanu katsoa yleisöön, vaan istuin lääkärin viereen huoneen edessä. Katsoin vain häntä, kun vastailin kysymyksiin. Myöhemmin lääkäri kertoi, että kandit olivat tykänneet kauheasti minun haastattelusta. Olikin kyllä värikäs tarina jaettavana...

Osastolla olon aikana minua ehdittiin kutsua venäläiseksi vakoojaksi, MTV3:n vakoojaksi ja näyttelijäksi. Välillä luulivat minua hoitajaksi, ja pari kertaa minulle huusi yksi nainen päin naamaa, että kyllä hän tietää minun puhuvan paskaa hänestä selän takana. Lääkkeet piti käydä ruikuttamassa hoitajilta oikeaan aikaan. Kaksi kolmasosa hoitajista oli muuten miehiä. Puhelinta sai käyttää vain vierailuhuoneessa. Raskaana oleva skitso-huonekaverini kertoi, että sai rauhottavia vasta, kun juoksi yöllä käytävällä alasti. Hän nauraen kertoi. Addiktio? Sama nainen juoksi huoneeseemme riehumaan, rikkoi yöpöydän heittämällä sen lattialle, kun lääkäri ei ollut päästänyt häntä pois osastolta. Silloin osastolla tuli hälytys, ja varmasti kaikki sairaalan mieshoitajat juoksi paikalle. Valehtelematta käytävällä ei mahtunut kävelemään hälytyksen jälkeen. Olin ensimmäinen huoneessa, kun kämppikseni räjähti. Näin hänen juoksevan sinne, ja juoksin perään. Pyysin häntä rauhoittumaan, ettei vauvalle kävisi mitään. En ehtinyt kuitenkaan estää häntä heittämästä yöpöytää. Hoitaja torui minua, koska minun pitäisi kuulemma pitää itseni turvassa. Hah, ironista, minä itsehän olen itseni pahin vihollinen. Skitsokämppis sai kuitenkin niin kovan paukun rauhoittavaa, että nukkui loppupäivän. Menin istumaan hänen sängyn laidalleen, ja silitin mahaa. Vauva ei potkinut. Ei mitään elonmerkkiä. Vauvakin oli rauhoitettu.