Kaiken alku

Kirjoitan "erittäin lyhyesti" taustani ja sen matkan minkä olen käynyt tähän päivään asti. Kirjotusvihreitä on joka lauseessa, mutta teksti on silti täysin totta.

Lapsuus

Muistan lapsuudesani eri pelkoja ja ahdistuksia. Ensimmäinen muistikuvani on se, kun olin noin 6 vuotias ja tajusin, että vanhemapani kuolevat joskus. Kuten myös minä itse. Se oli ensimmäinen suuri järkytykseni ja on kaivertunut mieleeni syvästi, vaikka kaikkien lasten se jossain vaiheessa pitää tajuta.

Katsoin äitini ja serkkuni kanssa kauhuelokuvan 7 vuotiaana. Taisi olla ensimmäinen Alien elokuva. Yksitoista vuotiaaksi asti pelkäsin joka ikinen yö, että Alien polttaa reijän seinään ja tappaa minut ja perheeni.

Vuosituhannen vaihteessa, eli 2000 milleniumina, pelkäsin kuollakseni että meteoriitti tuhoaa maapallon. Liekkö olin nähnyt telvisiosta jonkun Maya-dokumentin, ja ottanut sen todesta. Elin kauheassa ahdistuksessa koko viikon ennen uutta vuotta, ja hädintuskin uskalsin mennä katsomaan ilotulituksia taivaalla. Pelkäsin näkeväni meteoriitin tulevan kohti maata. Muistan ajatelleeni, että kuolen mielummin tietämättä millon, kuin katsoen kuolemaa silmiin. Minun oli kuitenkin pakko mennä ulos, koska perhekin meni, enkä halunnut paljastaa pelkoani. Olin tuolloin noin 8 vuotias. Pelkäsin tosin vielä uuden vuoden jälkeenkin että meteoriitti iskee, ja että päivämäärä oli laskettu väärin. 


Viiletelin ahdistuksiini välillä, mutta niin harvoin ettei sitä kukaan huomannut. Muistaakseni ensimmäisen kerran 10 vuotiaana. Ahdistukseni oli kurkkua kuristava tunne koko lapsuuden ajan, eniten iltaisin ennen nukkumaan menoa. 


Oli minulla kliseisesti myös perheen sisänen ongelma. Isä oli aika-ajoin väkivaltainen ja äkkipikainen suuttuessaan. Äiti käänsi näkemälleen selkänsä. Tai siltä se minusta tuntui. Äiti ja isä riitelivät paljon, ja iltalenkien aikana toivoin äidille ihan ääneen heidän eroaan. Mutta avautumiset olivat silloin suurin virheeni, äiti nimittäin kertoi isälleni ja isä suuttui minuun entistä enemmän. Viimeisen kerran muistan isäni rankaisseen minua fyysisesti kun olin 16 vuotias. Silloin lähdin kotoa, sille paikkakunnalle missä opiskelin, ja en puhunut isälleni yli puoleen vuoteen. 

Muistan lapsena vannoneeni tuhansia kertoja, etten koskaan saisi unohtaa miten isä minua on kohdellut, enkä antaa sitä anteeksi. Olen kuitenkin antanut anteeksi.

Teini-ikä

Minut väkisin makasi Afrikkalainen ammattikorkeaopiskelija 17-vuotiaana. Juotti känniin eikä uskonut kieltoa. Sanoin ei kolme kertaa. Myöhemmin sanoin hänelle että en halua suhdetta. Se sopi hänelle vallan mainiosti. Kohta oli kaverinsa ovella. Häneen ihastuin, mutta myöhemmin tajusin minä hän minua oli kokoajan pitänyt. Hyi helvetti sitä häpeää. Halusin vajota maan alle.

Alkoholi, tupakka, häpeä, irtoseksi, väsymys. Sain sentään ammattitutkinnon, ja kahta YO-koetta vaille lakin lukiosta. Arvosanat keskivertoa. Kävin töissä koulun jälkeen ja viikonloppuisin. Olin naimisissa väkivaltaisen miehen kanssa ja erosin. Vaihdoin miestä lennosta ja syytin itseäni kun mikään suhde ei toimi. 

Valmistuttuani ammattikoulusta tein töitä sen verran, että sain vuokran maksettua ja syötyä. Ja juotua tietenkin. Muistan, kun kävellessäni töistä kotiin, ymmärsin ettei minun tunnelini päässä näy valoa. Miltä tuntuikaan olla onnellinen? Rupesin kelaamaan muistoja läpi. Kaikki olivat myrkyllisiä ja mustia. Inhoan menneisyyttä, enkä halua ajatella sitä. Vielä tänäkään päivänä.

"Aikuisuus"

Nyt minulla on kaksivuotias lapsi. Raskaus oli hyvin vaikea. Näin myöhemmin ajateltuna kärsin silloin todella pahoista ahdistuskohtauksista ja masennuksesta. Pelkäsin rappukäytävän äänia, pyörtyilin paniikista kassajonossa. En jaksanut tehdä ruokaa enkä syödä. Sain lihaskramppeja, ja soitin ambulanssin, kun luulin sen olevan sydänkohtaus. Siltä se ainakin tuntui siihen asti, kun kävin kusella ja rakko tyhjeni. Ajattelivat että olen hullu. Kuten varmaan olinkin. Itse pähkäilen kivun johtuneen lihaksien venymisestä mahan kasvaessa. Kuka tietää? Ei ainakaan lääkärit, vaikka viikottain ramppasin terveyskeskuksessa, kun pelkäsin että kipuilu olisi merkki vauvan hädästä. 

He vain kirjoittivat minulle sairaslomaa, vaikka en edes ollut töissä.  Sain myös neuvolan perheterapeutilta puheapua. Se auttoi suurimpiin ahdistuksiin. Sain myös rauhoittavaa tarvittaessa otettavaksi, sekä melatoniinia unilääkkeeksi. 

Kaikesta paskan vuodatuksesta huolimatta olin halunnut omaa vauvaa jo neljä vuotta ennen raskautumista. Tulin raskaaksi miehelle joka lupasi minulle ensimmäisenä lapsen. Ei edes seurusteltu vielä. Plussa uutisen jälkeen muutettiin yhteen.

Suhde on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä. Otettiin vastuuta yhdessä, vaikkei edes kunnolla tunnettu toisiamme. Mies kertoi plussa-uutisen jälkeen että on ulosotossa. Ajattelin että ihan sama, kuhan vain maksaa velkansa. Velka kasvaa vielä tänäkin päivänä. 

Olin 1,5 vuotta lapsen kanssa kotona. Käytiin perhekahviloissa, muskarissa ja sosiaalistuttiin vauvan kanssa. Kotona en jaksanut siivota tai tehdä ruokaa. Kunhan vauva saa syödäkseen, ajattelin. Olin ihan väsynyt, mutta pärjäsin koska oli pakko. Miehestä ei ollut apua. Se pelasi netissä illat ja kävi töissä päivisin. Erottiin, oltiin yhdessä ja erottiin taas. Mies otti pikavippiä minun nimissäni ja minä tein rikosilmotuksen. Olin varma että suhde ei tule kestämään. Kävin vieraissa, koska meidän suhteessa ei ollut läheisyyttä eikä seksiä. Kaikki tämä ilman huonoa omatuntoa. 

Hain ammattikorkeaan, kun kotona olo oli tehdä minut hulluksi. Olen erittäin sosiaalinen ihminen ja tarvitsen aikuisen ihmisen seuraa. Kotona sitä ei saanut, ja vauvojen kanssa liikkuessa muusta ei puhuttu kuin vauvoista. Pääsin ammattikorkeaan. Yritin tehdä töitäkin, mutta en vain pystynyt. Kotona en saanut etusormea väsymykseltä pystyyn töiden jälkeen. Lopetin työt ja jäin nauttimaan viimeisistä kuukausista kotona lapsen kanssa. Näin ainakin sanoin. Todellisuudessa en nauti mistään. Mikään ei tuo iloa minulle. Ahdistuin siitä kun hylkään lapseni päiväkotiin. Ahdistuin siitä kun en kuitenkaan viihtynyt enää kotona. Silti tunsin pientä lämpöä siitä, että pääsen kouluun. Koulusta minä tykkään. 

Tämän vuoden kesänä, ennen koulun alkua, itkin sitä etten vain yksinkertaisesti jaksa enää. Väsymys kulutti sohvan jousitukseen kolon, ja matot lojuivat rullalla eteisessä viikkoja, koska niitä ei jaksanut/kiinnostanut/kyennyt mennä tuulettamaan ulos. Mies pakotti yksityiselle lääkäriin, koska omaan terveyskeskukseen ei saanut aikaa kesäpäivystyksen takia. Sain masennustestistä vaikean masennuksen pisteet. Aloitin lääkityksen ja vihdoin kunnolla tajusin, että en ole paska ihminen. Tajusin, että masennus on ollut syyllinen koko ikäni huonoon oloon. Jaksoin lähteä urheilemaan. Mies ei antanut vaihtoehtoja, vaan pakotti, jotta saisin energiaa liikunnasta. Aloin uskoa siihen, että jaksan käydä koulun loppuun kunnialla. Silmäni olivat avautuneet, ja tuntui että olin hukannut 20 vuotta elämästäni masennukselle. Tosin en tiedä täyttääkö lapsuuteni masennuksen kriteerit. Mutta kuitenkin, hetken kaikki oli hyvin!

Koulun alkaessa joka viikkoa piti repässä kännit luokan seurana. Oli kuulemma tärkeää tutustua luokkaan. Kissanristiäisiä oli tarjolla melkein joka päivälle, mutta rajoitin sentään kerta/viikko. Halusin erota miehestä. Sekoilin humalassa. Alkoholi ei sovi yhteen masennuslääkkeiden kanssa, nyt sen tiedän. Kuukauden jälkeen koulun alkamisesta yritin itsemurhaa.