Life goes on

Olen viime aikoina ollut ihan kujilla. Minulta loppui unilääkkeet ja rauhottavat, ja rahatilanteen takia ne ovat jääneet apteekin hyllylle kerta toisensa jälkeen. Meillä on parisuhdekriisi, taas kerran, mutta tämä kerta on erilainen. Me etsitään omia osoitteita parhaillaan. Vuoden vaihteesta olisi muutto edessä.

Tässä on paljon käsiteltävää niin minulle, kuin miehellekkin. Lapsi alustavasti olisi isän kanssa samassa osoitteessa, mutta tapaamisoikeudet aiheuttaa meille päänvaivaa. Emme halua tytön kärsivän meidän suhteestamme, joten olemme ajatelleet, että päiväkotipaikka olisi minua lähellä. Siten pystyn olemaan enemmän mukana, näin autottomana ihmisenä, tytön päivissä. Isällä kuitenkin hän nukkuisi yöt, ja sovittuina päivinä olisi äitipäivät. Heittopussiksi me ei suostuta tyttöä tekemään. Minulle itselleni se tietenkin on kauhean vaikea kuvitellakkaan, että en näkisi tyttöä päivittäin. Mutta kai siihen tottuu?

Juttelin omahoitajani kanssa asiasta, ja hän oli sitä mieltä, että tämä järjestely voisi toimiakkin. Minä saisin keskittyä paranemiseen, eikä parisuhde hidastaisi sitä. Tällä hetkellä olemme molemmat uupuneita tilanteeseen, ja kilpailemme siitä kumpi on väsyneempi. Yhteisiä pelisääntöjä ei ole, ja arki kuluu tytön rytmin ylläpitämisessä. Kulutamme miehen kanssa toisemme loppuun, ja kuka muu siitä kärsii, kun se pieni ihminen, joka yhdistää meitä. Yhteisiä vuosia minulla kuitenkin on paljonpaljonpaljon edessä tyttäreni kanssa, eikä isä todellakaan aio viedä tyhmien riitojen takia äitiä lapseltaan. Jos saisin oman pääni tasapainoiseksi, voisin tarjota lapselle paljon enemmän kuin nyt.

Kuollakseni pelkään, että masennus tarttuu lapseeni, ja lapsi joutuu kärsimään äidin vaihtuvista mielialoista. Siksi pidän tätä eroa, ja isälle vastuun antamista lapsesta, pitkän tähtäimen päätöksenä, joka varmasti tuottaa hedelmää tulevaisuudessa.

Kyllä minä pärjään... vai pärjäänkö?